Tänään oli taas se aamu, kun lumet olivat pudonneet katolta. Ei se mitään. Saavat pudota, ja toivon, että putoavat ennen kuin katto putoaa sisään. Tosin kovin suurta pelkoa sille ei ole, sillä peltikaton kaltevuus on kyllä riittävä. Lumi ei siellä pysy, vaikka haluaisikin.
Mutta asiaan. Aamuisin en lähde koirani kanssa lenkille, vaan annan sen ulkoilla itsekseen taloni aidatulla takapihalla. Näin säästän aikaa itselleni ennen töihin lähtemistä. Olen nykyään etenkin aamuisin hidas, unohdun ties minkä asian äärelle.
Takapihan puolella lumet putoavat suoraan oven eteen. Kun juuri herätessäni kuulin lumenjyrähdyksen, arvasin, että pääsen lumitöihin. Onneksi sattui olemaan etätyöpäivä, niin sain reilun puoli tuntia lisäaikaa ennen töiden aloittamista.
Saatuani vaatteet päälleni nappasin etuportailta lapion ja suuntasin sisäkautta (!) takaovelle. Ulkokautta en pääse, kun olisi pitänyt hypätä aidan yli. Ja kahlata siellä umpihangessa.
Ovi aukeni hieman. Murahdin mielessäni, että et kyllä minulle kenkkuile. Olen huolehtinut sinusta niin hyvin.
Toinen pieni tönäisy. Aukeni vähän lisää. Päätin ottaa avuksi vanhat keinot.
Lapio käteen, käsi ovesta ulos. Sitten vartalo kohti kapeaa oviaukkoa. Tunkee, tunkee, tunkee. Ja totta tosiaan. Vartaloni läskit menivät jälleen kasaan. Plump! Ulkona! Ja ei kun lapioimaan.
Ajatelkaa, jos vartaloni olisi ulkomitoiltaan sama, mutta tiukkaa lihasta. Ei olisi ollut mitään mahdollisuutta pulahtaa ulos moisesta kapeasta oviaukosta.
Läskieni ansiosta säästyin aamulenkiltä ja koirani, se rakas mussukka, pääsi lopulta aamutarpeilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti