Elämän luksusta

Ihan ensiksi. Haluan kirjoittaa sanan luksusta kooässällä, en äksällä. Se kertonee jo paljon, mistä minun mielestäni on kyse.

Luksus ei ole paljon rahaa, hienoja autoja ja ravintoloita. Se ei ole sitä, että saa paistatella merkittävien (?) ihmisten seurassa. Se ei ole ulkomaan matkoja. Ei, vaikka raha, auto, ravintolat, matkat ja "tärkeät" ihmiset ovatkin monesti ihan kiva juttu. Eivät ne ole kiellettyjä.

"Tärkeät", joskus tärkeilevät ihmisetkin ovat tarpeen, kun pitää saada eteenpäin yhteiskunnallisia asioita. Tärkeät ihmiset eivät ole aina tärkeileviä - onneksi.

Elämän luksusta ovat oikeasti tärkeät ihmiset. Ne, joiden kanssa voi jakaa asioita. Joita voi rakastaa ja jotka rakastavat. Joista voi huolehtia ja jotka huolehtivat tarpeen tullen.

Luksusta ovat pienet asiat. Niitä ei aina huomaa. Pieniä asioita ei huomaa, jos isot asiat painavat päälle. Jos rahat eivät riitä, ruokaa ei ole, sairaudet kiusaavat. Silloin elämän luksus on kaukana.

Minulla neljän viikon huoltojakso päättyy. Palaan töihin maanantaina. Se on luksusta. Minulla on työ. Työ, josta pidän, vaikka välillä on todella rankkaa, eikä aina jakasisi mitenkään. Mutta minulla on mitä ihanimmat työkaverit. Toivottavasti he kestävät minua, ikääntyvää akkaa. Akkaa, jolla siintää edessä vastuuton vanhuus. Ja toivottavasti myös vaivaton vanhuus. Siis suurimmaksi osaksi.

Elämän luksusta minulle on myös koirani läsnäolo. Välillä sen hösellys ärsyttää, mutta enimmäkseen se on hieno kaveri. Se välittää, ja minä välitän. Välillämme on käsittämätön yhteisymmärrys. En ole varma, kumpi meistä lukee toista paremmin. Ehkä se.

Elämän luksusta on myös hiljaisuus. Sen ei tarvitse olla absoluuttista. Huoltovapaallani olen nauttinut, kun olen istunut pihallani ja kuunnellut. Hiljaisuutta. Tuulen suhinaa, lintujen pesimälauluja, naapureiden ruohonleikkuuta, ohi ajavien autojen ja mopojen pärinää. Jostain kuuluu leikkivien lasten ääniä, ja lapsia komentavien koirien haukuntaa. Ja silti on hiljaista!