Nyt olen päässyt tilanteeseen, jossa en mene eteenpäin vain askel kerrallaan. Kilometrit alkavat taittua pikkuhiljaa.
Olen suorastaan hengästyneen iloinen tästä. Kun yksi lääkäri antoi diagnoosin, että minulla on hermovaurio, menin täysin matalaksi. Vaihtoehtoina olivat leikkaus tai ei leikkausta. Leikkauksessa oli 50/50 mahdollisuus halvaantua. En valinnut sitä.
Tästä tiedosta halvaannuin jotenkin henkisesti. Aiemmat päivittäiset kävelylenkit jäivät väliin. Diagnoosi osoittautui vääräksi. Ei hermovaurio, vaan hermopinne.
Siitä sain uutta voimaa lähteä eteenpäin. Pääsin fysioterapeutin vetämään kuntosaliryhmään. Sain sieltä sellaista energiaa, että en olisi uskonut. En minä olekaan vielä täysin toivoton tapaus.
Anssi Kelaa lainaten: nyt minä kävelen vain, minä kävelen vain. Tavoitteeni on kävellä vuosittain vähintään tuhat kilometriä. Se ei ole paljon. Vajaa kolme kilometriä päivässä!
Kun tuleva kultainennoutajani Jäbä kotiutuu 20.10. tai 23.10. (riippuu kasvattajan aikataulusta), niin luulen tuhannen kilometrin vuosimäärän ylittyvän reippaasti.
Eikä Jäbän tarvitse päättää, haluanko ulos vai en. Kyllä minä itsekin haluan. Tänään(kin) oli ihanan raikas syysilma ulkoilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti