Nahkamutsi oli tänään(kin) monta tuntia poissa. (Oikeasti se ei ole usein poissa ainakaan pitkiä aikoja.) Lähtiessään se sanoi menevänsä asioille. Mitä ne asiat ovat, en tiedä. Se kun menee asioille, vaikka menisi vain vessaan. Ihmisten kieli on kummallista.
Tuo noin viisituntinen oli melko tylsää aikaa. Olen oppinut, että en saa hajottaa paikkoja, en saa napsia (lue varastaa) tavaroita pöydiltä enkä muualtakaan elleivät ne ole minun.
Onneksi on leluja. On Lutun raato, narupallo, naru, kaksi sikapossua, jokin hyrrä, pierulelu ja oikea luu. Ainakin. Kyllä minä niiden kanssa sain aikani kulumaan. Jotenkin.
Kun nahkamutsi tuli kotiin, osoitin, että oli jo aikakin. Katselin välioven ikkunan läpi, kun se riisui ulkovaatteensa. Minä hyppäsin ovea vasten ja narisin. Se on sellaista iiuu-ääntelyä. Nahkamutsi oli kuin ei olisi kuullut.
Kun se tuli sisälle asti, tervehdin sitä arvokkaasti. Ole hyvä ja päästä minut pihalle. Aikani siellä oltuani (en siis kauan normaaliin verrattuna) halusin sisälle.
Ai sitä riemua, kun sain kiehnätä nahkamutsin jaloissa, ja se rapsutteli ja ripsutteli minua. Samalla kun laittoi uunin tulen.
Siitä siirryimme eteenpäin työhuoneeseen. Kun nahkamutsi istui turvallisesti tuolillaan, aloin riehua. Hyppelin milloin etutassut ylhäällä, milloin kaikki neljä tassua. Häntäni vispasi kovin. Hyvä, ettei se lähtenyt irti. Oli aivan mutkalla. Ja nahkamutsi oli mukana minua rapsuttaen.
Leikimme. Se heitteli minulle pehmoleluja ja muita leluja, ei kuitenkaan sitä oikeaa luuta. Oli niin ihanaa, kun se tuli kotiin.
Mutta älä kerro kenellekään tätä. En halua, että ihmiset eli siis nahkat saavat tästä tietää. Äläkä kerro ainakaan tuolle minun omalle nahakalleni. Se voisi ylpistyä. Haluan olla cool-Jäbä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti