Eilen maanantaina törmäsin harvinaiseen tukeen. Sain hienovaraista ja ystävällistä apua.
Olin kaupassa. Halusin ostaa kaalin. Kaikki "tiskin" alaosassa olevat olivat jättimäisiä. Ei olisi ollut järkevää ostaa niitä yhden henkilön talouteen. Siellä ylhäällä, jonne en ulottunut, oli kaksi pentä kaalia.
Rohkaisin mieleni, kuten jo monta kertaa aiemmin. Koska myyjiä ei ollut lähimailla, kysyin apua eräältä rouvalta, joka myös oli asiakkaana. Hän poimi toisen niistä pienistä kaaleista minulle.
Kiittelin. Me kumpikin jatkoimme omia ostoksiamme. Yllättäen hän palasi luokseni ja kysyi, tarvitsinko apua muidenkin tuotteiden keräämisessä. En tarvinnut. Olin kuitenkin erittäin yllättynyt ja iloinen, että hän tarjosi apuaan vielä uudestaan.
Kaupassa käynnin jälkeen suuntasin autoni pyörät kohti vapaaehtoistyöni koulutuspaikkaa. Siellä sain apua erittäin hienovaraisesti, vaikka en olisi välttämättämättä tarvinnut.
Järjestön työntekijä kantoi sen enempää kyselemättä kahvikkupini pöytään. Myöhemmin yksi meistä vapaaehtoisista kävi kaatamassa minulle jo toisen santsikupin. Hän olisi hakenut minulle myös suklaakonvehteja, mutta sanoin ottavani niitä sitten kotiin evääksi.
Tuntui hienolta, kun liikkumisrajoitteeni ei noussut mitenkään pääasiaan. Sitä ei ihmelty eikä siitä hössötelty. Apua annettiin ilman, että se olisi ollut kiusallista.
Toivon itsekin ymmärtäväni, että en turhia hössötä, kun kohtaan avun tarpeessa olevan ihmisen. Kysyn reilusti, tarvitseeko hän apua ja millaista. Tai jos jo tiedän hänen tarpeensa, annan apua ilman, että nostan siitä isompaa numeroa. Autan.
Ja tuosta koulutuksesta. Olipa valaisevaa. Kyse oli syyttäjän tehävistä ja siitä, miksi asiat eivät mene aina kuten "maalaisjärki" odottaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti