Nahkamutsini kertoi, että nyt on syksy. En ihan ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Viime syksy, jolloin synnyin, on hämärän peitossa. En muista mitään.
Nahkamutsin mukaan minä vain söin maitoa koiraemäni nisistä ja leikin sisarusteni kanssa. Alussa en edes nähnyt mitään. Lopulta silmäni aukenivat.
Nyt sää on vaihteleva. Välillä kastun litimäräksi, välillä en. Nahkamutsilla on jokin keltainen takki, minkä vuoksi se ei kastu. Ihmisen etuoikuis kaiketi.
Sain kuulla, että olen lintukoira. Ilmankos lentävät linnut ja maassakin kisailevat kiinnostavat. Harmi, kun ne pääsevät karkuun. Minä en osaa lentää.
Tänään tapahtui kummia. Nahkamutsini, jota aiemmin kutsuin emännäksi, taisi kehua minua. Sillä oli taas jokin puhelinpäivystys. Se pisti kuulokkeet korviinsa ja puhui tietokoneelle.
Päivystyksen päätyttyä se odotti soittoa oikeaan puhelimeen. Kun se soitto tuli, ymmärsin sen puhuvan jonkin Rikun kanssa. Se kertoi, että olin ollut hienosti.
Onhan selvää, että en voi haukkua enkä leikittää nahkamutsia. Ei se näe eikä kuule, kun sillä on ne kuulokkeet korvissa. Minä, kiltti kultaisennoutajan vielä pentu, tajusin tilanteen. Makoilin välillä sen jaloissa, välillä yhdellä lempipaikallani - takaoven edessä.
Siellä ne linnut lentelevät, ja minä voin vain haaveilla niiden kiinni saamisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti