Minua pelottaa pimeys. Valoisalla voin olla pihalla ilman nahkamutsiani (se muuten varasti nimityksen Pertti - perseilevä labradorinnoutaja -naamakirjasta). Pimeällä suorastaan vaadin, että se tulee mukaan.
Ja tuleehan se. Kiltisti, kuten palvelijan pitääkin. (Nahkamutsin kommentti: näin Jäbä luulee, minä olen edelleen pomo.)
Pelottaa minua toinenkin asia. Tein eilen tyhmyyksiä. Nahkamutsi totesi puolen päivän aikoihim, että lähdetään pihalle. Innostuin niin, että hyppäsin sen selkään. Eihän se ollut tällaiseen yllätykseen varautunut. Kaatui onneton.
Aikansa se yritti päästä ylös. Minä kannustin sitä hyppimällä ja haukkummalla häntääni heiluttamalla. Ei auttanut. Lopulta se soitti naapurin Juhanin ja Riitan apuun. Ne kampesivat nahkamutsin ylös työllä vaivalla.
Tapahtuman jälkeen nahkamutsi soitteli parille henkilölle ja kertoi tästä. Totesi, että minun pitää muuttaa uuteen kotiin. Ja itki. Se ei pärjää kanssani.
Rupesin pelkäämään tosissani. Se on minulle rakas, ja minä sille. Tänään olen ollut erittäin kiltti. Aamulla en riehunut, kun se hidasteli pukeutumisessa. Olin kiltti, kun menimme ulos ennen aamupalaa. Olin kiltti lenkillä - en edes vetänyt, vaan haistelin hajuja rauhassa. Olen ollut kiltti kaikin tavoin.
Kun nyt illalla olimme takapihalla pimeällä, osoitin suurta kunnioitusta nahkamutsiani kohtaan. Iloitsin, kun se antoi puruluun. En hyppinyt sen päälle. Kannoin sille palloa vähän väliä. Annoin sen sille ihan suosiolla, jotta se heittää pallon haettavaksi.
Nahkamutsi luuli, että se on vahvempi ja siksi sai pallon minulta. Hah, sanon minä.
Nyt toivon kovasti, että saan jäädä tänne kotiin. Saisinko siellä uudessa paikassa edes nuolla uuden nahkamutsin korvaa tai tehdä jotain muuta mukavaa? Saisiko Lutu-lelu lähteä mukaan?
Jos minusta riippuu, ei käy. Ryhdyn hyperkiltiksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti