Oltiinpa taas emännän kanssa yhdessä pihassa ja pihalla. Se on yrittänyt laistaa ulkoilusta ja yleensäkin ulkona olosta, kun on kylmää, kosteaa ja itikoita.
En meinannut uskoa, kun se tänään pisti päällensä pitkät housut ja ulkotakinkin. Otti kirjan käteensä ja istuintyynyn kainaloonsa, ja sen hienon kepin.
Kun tajusin, että se on tosissaan, en yhtään venkoillut ovella vaan ryntäsin vauhdilla ulos. Lempipaikkani on koiralaavun edusta. Siinä on niitä isoja oksia ja muuta mukavaa, multaistakin. Löysin taas yhden purulun, jota en ollut malttanut syödä aiemmin loppuun.
Pureskelin sitä, kieriskelin sen kanssa maassa ja heittelin sitä. Se lentää todella hienosti ja korkealle.
Yhtäkkiä kuulin kopasahduksen. Puruluu oli kadonnut. Aikani haisteltuani vainuni kertoi sen olevan koiralaavun katolla.
Yritin saada sen sieltä pois, mutta en yltänyt. Enkä jaksanut hypätäkään niin korkealle.
Katselin anovasti ympärilleni ja emäntääni, jos joku minua auttaisi. Ei se nainen takapuoltaan ensin nostanut. Sitten nosti, mutta vain tarkistakseen, missä se puruluu luuraa. En tiedä, näkikö sen.
Onneksi emäntä armahti minut. Sillä oli takin taskussa toinen, puhdas puruluu. Se kutsui minut hakemaan. Arvatkaa, heittelinkö sitä ja paljon. En onnistunut viskaamaan sitä koiralaavun katolle. Piti ruveta järsimään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti