Minä, reilun yhdeksän kuukauden ikäinen kultsikka, olen joutunut aivan uuden eteen. Uusia juttuja tulee vastaan joka päivä.
Oltiin tänään taas tuon emäntäni kanssa pihalla useita tunteja. Ja välillä sisällä, kun oli niin kuuma. On aika jännää, kun saan kirmailla pitkin pihaa joka päivä kasvavan heinikon ja muiden kasvien seassa. Voikukat ovat ovat jännän värisiä. Näkyvät hyvin, ainakin ihmisille.
Emäntämi tutkii minut joka kerta, kun menen sen luokse. Sanoo tarkistavansa, että minussa ei ole punkkeja. Mitä ne ovat, en ymmärrä. Saanpahan tutkimuksen aikana rapsutuksia joka puolelle, joten se ei haittaa. Pyllyni pyörii ja häntäni heiluu.
Uskotteko! Siihen heinikkoon saan piilotettua kaikkea mahdollista. Leluja, keppejä, risuja, jopa isoja oksia. Emäntäni ei niitä löydä. Eihän se edes uskalla lähteä etsimään niitä, kun pelkää kaatuvansa. Hupsu. Ei se kaadu. Minä kyllä voin kaataa sen.
Ilmassa lentelee jos jonkinmoista. En ole niitä ennen tavannut. Yritän saalistaa niitä suuhuni, mutta aina en onnistu. Itikoiksi ja hyttysiksi emäntäni niitä kutsuu. Sitten on joitakin pörriäisiä, joiden metsästämisestä emäntäni tykkää. Ampiaiset etenkin ovat kuulemma vaarallisia. Enpä tiedä. Ei ole näyttöä, ainakaan vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti