Tänään alkuiltapäivästä koin elämäni melkein pahimman järkytyksen. Edelle menee se, kun lumet tulivat jyminällä alas katolta ja minä, pieni koiranpetu, olin vähällä jäädä alle.
Juhannusaaton kuumuus toi tielleni toisen karmeuden, suorastaan pedon. Ja kun meillä emännän kanssa oli niin mukavaa kuumuudesta huolimatta.
Oltiin ulkona aikaisin aamulla, kun emäntäkin kärsi vielä olla siellä. Sisällä ei ollut tukahduttavaa. Emäntä laski kaikki etelä-lounaan ikkunoiden kaihtimiet alas. Sitten se pani ilmanpoiston suurimmalle teholle ja avasi oven kodinhoitohuoneeseen. Sain niin halutessani makoilla viileällä laattalattialla. Emäntä oli kytkenyt lämmityksen pois jo eilen aamulla.
Minun oli iltapäivällä pakko päästä pihalle tarpeilleni. Ja tietysti nakertamaan sitä pakollista purutikkua. Emäntä jäi sisälle.
Kun hetken päästä se kutsui minut sisään, se peto oli ilmestynyt sisäeteisen käytävään, sellaiseen kohtaan, josta se saattoi seurata minun liikkumistäni tupakeittiöön, emännän ja minun työhuoneeseen, makuuhuoneeseen ja kodinhoitohuoneeseen.
Se on tornimainen, hiljaa hyrisevä ja puoliympyrää heijaava peto. En ole muuten koskaan ollut niin kiltisti kuin pedon tulemisen jälkeen. Emäntä olisi halunnut ottaa kuvan pedosta, mutta estin sen. Peto olisi voinut syödä emännän. Tai vielä pahempaa. Emäntä olisi saattanut tykkääntyä siihen enemmän kuin minusta tykkää. Olisin tullut surulliseksi.
Kun lopulta uskalsin asettua makuulle työhuoneessa emännän tuolin viereen, niin tuli outo tunne. Se peto ikään kuin hiveli turkkiani, vaikka oli yli metrin päässä minusta. Minulle tuli hyvä olo. Uskalsin jo nuuhkia sitä kauempaa.
Minusta tuntuu, että meistä voi tulla ystävykset, ainakin kuumalla ilmalla. Ja emäntä, se rapsutteli minua eikä petoa. Ehkä en menetäkään paikkaani emännän sydämessä. Jotenkin tuntuu, että olen sittenkin se uno, numero yksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti