Polvilumpiostani voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Tämä on toinen osa. Kolmas, neljäs, ehkä viideskin tulee.
Yhdessä vaiheessa elämääni kirjoitin juttuja lehtiin avustajana. Free lancer lienee se hienompi sana. Niillä ansioilla pääsin kesälomien ajaksi ja muulloinkin oikeita toimittajia tuuraamaan yhteen maakunnalliseen lehteen, en sentään siihen suurimpaan, mutta toiseksi suurimpaan kyllä.
Keskussairaalamme alueelle rakennettiin paikoitustaloa. Menin tekemään siitä juttua. Rakennustyöt olivat aivan alussa. Oli talvi. Reippaana "toimittajana" kävelin rakennustyömaan johtajan kanssa alueella ja jututin häntä. Hups. Yllättäen reipas toimittajan alku löysi itsensä maasta makaamassa.
Jalkani oli livennyt. Samalla taas sen sama oikean jalan polvilumpio oli mennyt sijoiltaan. Vaikka sairaala-alueella oltiin, ambulanssi tuli jostain kauempaa. Tosin itse olin syypää siihen. Kun "lansseja" ei ollut lähellä, ja minä en suostunut, että minut siirretään pyörätuoliin ja kärrätään siinä ensiapuun. Sen verran koski, ja todella kovaa.
Haluan mainita, että minulla todella korkea kipukynnys.
Minut vietiin ensiapuun. Siellä mukava mieshoitaja yritti saada polvilumpiotani paikoilleen. En kestänyt sitä pirullista kipua. Huusin suorastaan.
Sain morfiinia. Sitten lisää. Lopulta kipu ei ollut sietämätön, ja polvilumpioni saatiin paikoilleen.
Minut vietiin osastolle. Osaston hoitajat olivat kauhuissaan, kun kuulivat polvilumpioni menevän herkästi paikoiltaan. Miten he sen tajuavat?!? Ensiavun sairaanhoitaja lohdutti, kyllä rouva osaa siitä kertoa.
Kotiin olisin päässyt heti, jos sairaalasta olisi löytynyt koko jalkaa tukeva ja erityisesti polvea tukeva tuki. Kaikki olivat muiden käytössä.
Seuraavana aamuna pääsin kotiin. Fysioterapeutti ensin "opetti" minut kävelemään.
Polvilumpioni ei vieläkään ottanut opiksi. Kehtaakin! Myöhempiin temppuihin palaan myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti