Kohtasin tänään kaamean esteen. Se oli kädensijallinen musta pötkylä, johon nahkamutsi tukeutuu kävellessään, melkein aina. Tavallisesti se on pystyasennossa, mutta nyt se meni nurin, se pötkylä meinaan.
Nahkamutsi puuhasteli kodinhoitohuoneessa. Musta pötkylä nojasi oven pieleen. Koska ovi oli auki, meni innoissani häntä heiluen nähkista auttamaan, tai paremminkin tervehtimään ja kerjäämään huomiota.
Minun heiluva häntäni, se onneton huiska, huiskasi pötkylän lattialle pötkälleen. Nahkis vain naurahti. Ja rapsutteli minua. Ei se ymmärtänyt, että näin pötkylästä tuli este, uhka minulle.
Halusin pois. Tepastelin edestakaisin Miten pääsen se pötkylän ylitse. Sitä ei voinut ohittaa, ei alittaa, ei mennä sitä pitkin. Piti mennä ylitse.
Lopulta rohkaisin mieleni ja hypähdin yli. Mikä helpotus. Paitsi tuli toinen ongelma. En päässyt takaisin nahkiksen luokse. En rohjennut, vaikka se houkuttelli, leperteli. En mennyt.
Aloin haukkua, komentaa, että tule sinä sieltä pois. Ja mitä vielä. Nahkis vain naureskeli. Se nauroi sitä enemmän, mitä enemmän haukuin. Tujotin sitä nappisilmilläni hellyttävästi, mutta siellä se pysytteli, teki mukamas jotain töitä.
Onneksi se lopulta suostui tulemaan pois. Nosti sen mustan pötkylän ja kopsutteli sitä ja jalkojaan lattiaa vasten. Ja tuli hoitamaan minua. 💓
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti