Hovikuljettajani

On pakko todeta, että olen etuoikeutettu työntekijä työyhteisössäni. Minulla on ollut kolme hovikuljettajaa 6.9.2019 lähtien.

Olen ehkä ansainnut tämän. Olenhan pitkään elänyt ihminen ja työyksikköni fyysisesti vanhin työntekijä. Henkisestä kypsyydestäni en ole aivan varma.

Jos olen vanhin, niin miten ihmeessä voin muistaa noin tarkkaan, mistä alkaen minulla on ollut hovikuljettajia. Miksi en voisi? Onhan se tärkeä päivämäärä. No, itse asiassa en muistanut. Kysyin asiaa yhdeltä hovikuljettajaltani, kutsuttakoon häntä Veikoksi. Hän muisti noin tarkan päivämäärän! Asiaan saattaa olla vaikutusta sillä, että hän oli silloin hakemassa toista työyksikkömme leasing-autoa. Ja hän on meidän autovastaavamme.

Miksi ihmeessä kutsun tätä Veikkoa ja kahta muuta, olkoot vaikka Pirjo ja Eija, hovikuljettajikseni? Siksi, että he ovat sitä, ihanassa, kauniissa merkityksessä. Eivät mitään alamaisiani (voiko Suomessa olla edes alamaisia tänä päivänä?) vaan aivan tasavertaisia työkavereitani.

Työnantajamme hankki yksikköömme kaksi leasing-autoa syyskussa viime vuonna. Tarkoituksena oli ja on edelleen, ihan oikeutetusti, vähentää matkakustannuksia. En usko, että kukaan meidän työyhteisössämme oli sitä vastaan.

Autojen osalta kohdallani oli ja on yksi mutta. Nämä leasing-autot ovat manuaalivaihteisia. Minä taas en pysty ajamaan sellaista autoa. Kytkinjakani oikuttelee ja puutuu juuri silloin, kun sen pitäisi toimia. Eihän siitä mitään tule! Kytkinjalkani vei voiton tuossa jokunen vuosi sitten, ja hankin automaattivaihteisten auton. En ole katunut!

Mutta miksi Pirjo, Veikko ja Eija ovat hovikuljettajiani? Siksi, että työmatkoilla he ajavat ja minä istun apukuljettajan paikalla. Onneksi olen osannut olla hiljaa enkä ole heitä ole ohjeistanut. Ei kyllä ole ollut tarvettakaan.

Älkää kertoko heille, mutta olen nauttinut tästä. Kerrankin minulla on ollut mahdollisuus tutkailla maisemia tutuilla teillä. Aiemmin olen mielelläni ollut kuskina omalla autollani ajaessani -  kytkinjalkani ja lannerankani vuoksi näin oli parasta. Nyt vasta apukuskin paikalla näen oikein kunnolla, missä olen ennen ajellut. Mitä makoisia hetkiä!

Auton ajaminen sinänsä ei tee Pirjosta, Veikosta ja Eijasta hovikuljettajia. Sen arvonimen (!) (ei siis mitään halventavaa!) he ansaitsevat, kun ovat tukeneet Partsua niin liukkailla keleillä kuin Partsun jalkojen yrittäessä sanoa yhteistyösopimuksen irti. Tarvittaessa he ovat ottaneet minut kyytiin aivan ulko-oven edestä ja jättäneet määränpään ovelle niin lähelle kuin mahdollista. Ja jopa palauttaneet takaisin työpaikalle. Ei ole tarvinnut kävellä kymmeniä kilometrejä hylättynä ja onnettomana.

Partsun, siis minun, sisäsyntyiseksi kasvanut pelko kaatumisesta ei ole saanut yliotetta. Kiitos Eijan, Pirjon ja Veikon!

Tämän kolmikon tuki minulle ei ole ollut pelkästään tätä. Kun vuosi sitten talvella uuvuin töissä, he, ja muut työkaverit, tukivat minua. Etenkin Pirjo rajasi minua. Kaikki tiimissämme ottivat vastuuta enemmän, kun Partsu ei oikein jaksanut. Kiitos!!!

Tukea olen saanut myös Pirjon, Veikon ja Eijan laaja-alaisesta, vankasta osaamisesta. Ilman sitä olisin ollut monesti pulassa.

Nyt, tämän saamani tuen avulla, jaksan olla kiusananne vielä reilun vuoden. Hä-hä-hää! 😀

Ylihuomenna torstaina meillä on haikea päivä. Eija jää pois. Hän on ollut määräaikaisena. Kun paikka pantiin taas auki, valituksi tuli toinen. Todella loistava osaaja, hieno tyyppi kaiken kaikkiaan. Jospa voisimme pitää heidät molemmat.

Tämä Eijaksi kutsuttu nainen on tuonut meille todella paljon riemua. Hän sai aikaan "salaisen" ja julkisen jumpparyhmän. Tämä salainen ryhmä on kokoontunut Eijan ja Pirjon työhuoneessa. Veikko pahkeinen, liikunnasta innostunut mies, meni siihen mukaan. Kerran satuin menemään huoneeseen kesken jumppatuokion. Siellä nämä kolme ähki ja puhisi. Milloin venyttelyä, milloin lankutusta, milloin mitäkin. Saivat minutkin kokeilemaan. Ei ollut paha, vaikka en samaan pystynytkään. Tein omalla tavallani.

Minulta jumppa heidän kanssaan jäi. En tiedä miksi. Nyt kuitenkin kerron salaisuuden. Eijalle ja Pirjolle ei saa kertoa. Olen jumpannut salaa omassa työhuoneessani. Tehnyt sitä, mikä on tuntunut minulle sopivalta. Jokaisen jumppatuokion jälkeen on ollut todella hyvä olo.

Eija tekee hyviä korvapuusteja. Kävisiköhän hän ilahduttamassa meitä silloin tällöin. Jos ei jaksa paistaa korvapuusteja, niin sitten jotain muuta pullaa. Pullahiiri kun hän on. Tai sämpylöitä. Toiveita voi aina esittää - eikö vain.

Moni työkaverini saattoi jo huokaista ja pyyhkiä hikeä otsaltaan. Ei jouduttu Partsun porinoihin. Liian aikaisin huokaisitte, sanon minä! Poimin teidät vuorollanne kuin marjatertun. Hmm. Marjaterttu. Saisiko tästä jotakin? Kyllä vain. Marjaterttu pitää sisällään paljon tietoa ja kokemusta. Sehän näkee luonnon muuttuvan, ainakin loppukesästä. Ja säilyttää tiedon, jota muut janoavat.

Työyhteisömme valitsi viime vuonna vuoden tietotoimiston. T = tietotoimisto. Ja sehän voi olla kuin. Tietotoimisto saakoon nimeksi Terttu. Marjaterttu pitää sisällään myös marjan, sen viisaan ja osaavan. Viisas ja osaava olkoon Marja. He ovat seuraavat työkaverini, joista kirjoitan. Edelleenkin kaikella kunnioituksella. Ja toivottavasti myös hauskasti, tai ainakin niin, että te rakkaat lukijani kiinnostutte ja haluatte lukea tekstin loppuun. Ja jatkossa myös muita.

Rakkaat työkaverini. Poimin teidät näihin Partsun porinoihin kunkin vuorollaan, kuin marjatertun. Ihan vain muidenkin lukijoitteni iloksi. Hoo ja Koo jo houkuttelevat.