Eläkkeelle siirryttyäni olen pyrkinyt välttämään menoja aamupäivisin. Rakastan nimittäin hitaita aamuja, kun saa nousta rauhassa (ei kuudelta eikä seitsemältä), syödä aamupuuron tai muuta aamupalaa, juoda kahvia ja lukea lehteä - pitkään.
Jäbäkin tuntuu tykkäävän näistä aamuista. Tosin ennen aamiaista käymme ulkoilemassa, jotta Jäbä saa hoidettua tarpeensa ensin.
Tälle aamulle olin sopinut vapaaehtoistyössä menon poliisiasemalle yhdeksäksi. Nousin ylös kuudelta. Olen aamuisin erityisen hidas. Eikä aina tiedä, miten Jäbä reagoi, jos sataa. Saatan joutua houkuttelemaan kauemmin kuin vähän aikaa.
Kahdeksan tienoilla starttasin auton ja lähdin kohti kantakaupunkia. Kotona olin yhdentoista aikaan. Käytiin ulkona ja syötiin sitten. Luin lehden, koska aamulla en edes uneksinutkaan, että ennätän ennen lähtöä.
Yhtäkkiä huomasin Jäbän olevan aivan poikki.Se makasi aivan rapo rankana.
Ja niin olin minäkin. Lehteä lukiessani pääni nyökähteli ja olin vaipua pöydän päälle makaamaan. Onneksi piti hakea polttopuita sisälle huomista varten, jotta saan taas lämmitettyä uunin. Virkistyin (vähän).
Uskon, että jaksan valvoa siihen saakka kunnes pitää (lue saa) mennä nukkumaan. Ehkä yhdeksältä jo.
Tänä vuonna on edessä vielä yksi yhdeksan ja kaksi kymmenen aamua. Muita päiviä varjelen kuin leijonaemo pentujaan.
Täsmennän: olen ihan itse lupautunut tai tarjoutunut näihin aamuhommiin, joten ei voi muita syyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti