Olipa tänään aikamoinen sunnuntai. Kun heräsin (myöhään), niin jalkani olivat sitä mieltä, että jotain tarttis tehrä. Sen verran väsyneiltä ja raihnaisilta ne tuntuivat. Kyllä ne siitä päivän mittaan sitten vetryivät.
Olin sopinut erään ystäväni kanssa, että soittelemme iltapäivällä siinä kahden tienoilla. Ei mennyt putkeen.
Päätin käväistä lähikaupassa ostoksilla. Loman jälkeen arki koittaa. Jotta minun ei tarvitsisi maanantai-aamuna pysähtyä kauppaan, kun olen aamuisin todella hidas, menin ostamaan väkeviä sokerittomia pastilleja - puoli kahden tienoilla. Töissä alkaisi taas kurkun kutina ja yskintä.
Kun olin lähdössä kotiin kaupan pihasta, niin en päässyt sieltä pois. Rekka oli "nyrjähtänyt" liukkaassa mäessä. Se esti kulun sekä ylös että alas. Aikani odoteltuani pääsin eteenpäin.
Kotiin tultuani rakas koirani tervehti minua takapihalta aidan takaa. Päästä sisään. Huutelin sille, että odottele kultsikka (se on kultainennoutaja), päästän sinut kohta sisään.
Ei mennyt vieläkään kuin Strömsössä. Sisäänmeno ei niin vain onnistunut. Lukko jumitti. Oli minulla kyllä lukkoöljyä, mutta talon sisällä. Kaiken varalta käväisin vielä varastossa, josko siellä olisi. Ei ollut. Siis takaisin kauppaan.
Palasin kotiin ja ruiskutin lukkopesään öljyä enemmän kuin laki sallii (vai määrätäänkö laissa sittenkään lukkoöljyn käytöstä?).
Pääsin sisälle. Riisuin ulkovaatteet ja -kengät. Vaihdoin sisäsandaalit, koska jalkani tykkäävät niistä enemmän kuin sukkasillaan tai paljain jaloin olemisesta. En kylläkään kiinnittänyt niitä riittävästi - tarrat vain sen verran, että kengät jaloissa juuri ja juuri pysyivät. Väärä valinta! Keräsin vähäiset ostokset kainalooni ja suuntasin kohti sisätiloja.
Ja sitten se tapahtui. Taas kerran. Nyt kyseessä ei ollut työpaikkani maton hyökkäys, vaan ihan omani, sen ainoan talossa olevan. Olen halunnut pitää sisäkuistilla maton, jotta pahimmat liat siihen takertuisivat. Muualla mattoja ei ole, kun pelkään kompuroivani niihin. Ja vähän muistakin, koiraani liittyvistä syistä.
Heittäydyin siis hienosti lattialle. Oikealle kyljelleni. Onneksi olen tottunut kaatuilija (lue heittäytyjä), niin en ottanut vastaan kädellä. Ei mennyt luita poikki eikä tullut murtumia. Ostokseni levisivät pitkin kuistia ja eteisen lyhyttä käytävää.
Siinä lattialla maatessani mietin, miten nyt. Tiesin etteivät polveni taivu riittävästi, jotta saisin hyvän asennon noustakseni ylös. No, ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun maailmaa lattiatasosta katselin. Vanhat konstit ovat parempia kuin pussillinen uusia.
Siinä minä pyllylläni hiissasin (on muuten hyvää liikuntaa, suosittelen) kohti makuuhuonetta. Välillä vilkuttelin rakkaalle koiralleni, joka takapihan ikkunoista tuijotti, että miksi et päästä sisälle. Makuuhuoneeseni päästyäni työnsin sänkyä niin, että pääsin tunkemaan itseni sen ja seinän väliin. Vasemmalla kädellä kiinni sängynpäädystä, ja vasemmalla jalalla tukea seinästä. Punkesin itseni mahalleni sänkyyn, käännyin oikealle kyljelleni ja siitä istumaan. Loppu oli helppoa kuin mikä.
Minä olin hengissä ja kunnossa vahingoittumattomana. Rakas koirani pääsi sisälle tuulesta ja tuiskusta. Ystävälleni soitin kolmen tienoilla. Hän ymmärsi, ja osasi pistää asian huumoriksi, kun minäkin pistin.
Joku teistä saattaa kysyä, miksi en soittanut apua. Saadakseni apua lukon voiteluun muualta kuin kaupasta puhelimen olisi pitänyt olla mukana. Se oli sisällä. Naapuriapuun en voinut turvautua, kun naapurit eivät olleet kotona. Kun lopulta pääsin sisälle, niin siinäkään puhelin ei olisi auttanut kaatumiseni jälkeen. Se oli tupakeittiön korkealla pöydällä aivan keskellä. Lattialla istuessani en olisi päässyt siihen käsiksi.
Tämänpäiväisen kaatumisen / heittäytymisen jälkeen olen ajatellut jatkaa näitä heittäytymisiä - ihan hallitusti. Kaatumisen jälkeen molemmat jalkani alkoivat tuntua ihan nuorilta. Kipuja ei ollut. Ne nousivat reippaasti sisällä askeltaessani. Miten on huomenna? Sen huominen näyttää. Kaiken varalta otan kuitenkin kipulääkkeen vielä uudestaan yötä vasten. Yhden tabletin otin jo.
Teille lukijoilleni ohje: älkää kaatuilko. Minä olen kaatuilemisessa konkari, joten osaan tehdä sen oikein.
Ja tulipa mieleeni. Tavoittelisinko tänä vuonna uudestaan työpaikkani pikkujoulujen Vuoden heittäytyjä -palkintoa! Olisi aika makeaa saada se toistamiseen. Viime vuonna se tuli yllätyksenä. Kiitos grillin ja maton hyökkäyksen. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti