Nyt, kun uusi vuosikymmen on alkanut, on hyvä muistella menneitä. Minä, Partsu, olen onnistunut seikkailemaan monella autolla. Tässä luvassa yksi seikkailu naapurimaan pääkaupungissa
Viime vuosituhannella, 1980-90-luvun vaihteessa, olin töissä itäisen naapurimme pääkaupungissa parisen (en taaskaan Pariisissa) vuotta. Silloin minulla ei ollut omaa autoa. Ajattelinkin (näin jälkikäteen ymmärrettynä, olin ilmastoasioissa edelläkävijä), että en minä autoa tarvitse. Kyllä siellä metrot kulkevat!
Ja kulkivatkin. Alussa ei ollut ongelmia. Sittemmin nämä pikakiitäjät olivat aina täynnä. Jos onnistuit sullomaan itsesi sisään, niin ulos et päässyt kuin vasta muutama asema myöhemmin. Matkaa omalle asemalle oli sen verran, että ei kannattanut kävellä. Kyllä sitä lopulta oltiin omalla asemalla, ja työpaikalla.
Kyllästyin tähän. Päätin luopua ilmastoasioiden edelläkävijän asemasta. Autoista minulla ei ollut kokemusta, isäni Mossen, Eliten ja Ladan sekä hetken aikaa omistamani Saabin lisäksi. (Luovuin Saabista, kun silloin sanottiin, että saabismi on sairautta. Enhän minä mikään sairas ollut!)
Muistin yhdellä sisarellani olevan Mazdan. Hän oli ajopeliinsä tyytyväinen. Siis Mazda! Soitin maahantuojan tullivarastoon ja pyysin toimittamaan auton. Vastaus: on vain valkoisia Mazda 323 -autoja. Passaa minulle, kunhan saan auton.
Melko pian auto tulikin pääkaupunkiin. Työnantajani kaksi söfööriä haki sen ja tullasi sekä toivat työpaikalle. Minä maksoin.
Ennen sitä olin harjoitellut ajoreittiä työpaikalta pääkaupungin asuntooni ja takaisin siten, että toinen söfööreistä Nikolai alias Kolja vei minut kotiin ja haki sieltä (esimiehen luvalla) mjuutaman kerran. Ja sitten autoni saavuttua pääkaupunkiin Kolja oli kyydissäni, jälleen mjuutaman kerran, jotta itse ratin takana oppisin reitin.
Oli muuten hienoa ajaa pitkin pääkaupungin kanaalien, vai olivatko ne sittenkin kanavia, rantakatuja ja isoa valtatietä, oikeaa baanaa! Miten kanssa-autoilijat minuun oikein suhtautuivat, sitä en tiedä. Valtakadulla kun oli 80 kilometrin tuntinopeus, ja minä ajelin kuuttakymppiä. Kukaan ei kuitenkaan edes yrittänyt suistaa minua tieltä. Eikä kukaan tööttäillyt, vaikka hitaasti ajelin.
Tämä pääkaupungin ajoharjoittelu teki minusta kuitenkin ajajan. Opin monia asioita. Jopa u-käännöksen paikoissa, joissa se ei ollut sallittua. En jäänyt kiinni! ;)
Älkää ottako oppia minusta! En ole missään nimessä enkä missään asiassa hyvä esimerkki. Paitsi, jos haette täydellistä, ei suinkaan ihmistä, vaan Partsua. Jätän pienen varan. Melkein täydellistä. Eihän kukaan ole täydellinen - eihän?
Hyvää alkanutta vuotta 2020! Toivottavasti tapaamme usein näin kirjallisissa merkeissä. Kuviakin saatan julkaista, jos opin niitä editoimaan pienemmiksi tällä uudella koneellani ilman suuria kustannuksia ja ongelmia sekä liittämään niitä teksteihini. Jos en, saatte todellista (!) blogia - ei tarvitse katsella kuvia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti