Tammikuun vaaroja

Tammikuu on vaarallinen kuukausi, joskin niin ovat muutkin, jos sikseen tulee. Tämän vuoden tammikuu on erityisen vaarallinen ja erityinen.

Usein tammikuussa lumi on meille vaarana. Sitä sataa niin paljon, ettei eteensä näe. Välillä se tippuu katolta hieman lauhemman sään aikana. Jos ei varo, voi saada lumet niskaansa, ja pahimmassa tapauksessa kuolla. Ja jos ei kuole, niin ainakin loukkaantuu.

Ellei käy yhtä hyvä säkä kuin minulla jokunen vuosi sitten. Putsailin takapihan rappusta, jolle lumi katolta tippuu. Hätyyttelin koiria pysymään kauempana, jotta eivät jää lumen alle eivätkä saa vahingossa lapiosta. Loin siinä innokkaasti lumia enkä huomannut, että kohta rysähtää. Sieltä ne lumet sitten tulivat. Saivat minut polvilleni.

Olin aivan pöllämystynyt. Mitä tapahtui! Ja säikähtynyt. Siinä aikani lumisella portaalla kuulostelin itseäni. Järki tuntui olevan paikalla. Raajat liikkuivat. Suu kävi tosi nopeasti ja kovaa. Koirat tulivat lähelle - kiva leikki. Emäntä on maassa, se halauaa olla samalla tavalla meidän kanssa. Kun eivät uskoneet kovaa mäkätystäni, annoin niiden aikansa siinä hyöriä ja pyöriä. Mutta sitten oli pakko ruveta ajamaan niitä kauemmaksi, sillä muutoin ei ylös nousemisesta olisi tullut mitään.

Vei aikaa ennen kuin pääsin alkuun. Etsin ja etsin sopivaa asentoa, mistä olisi hyvä ponnistaa. Suoraan jaloilleni en päässyt. Kun säikähdys hellitti, niin sitten alkoi lyyti kirjoittaa. Sain karanneen lapion käsiini. Iskin sen lujaa lumipenkkaan, sopivan lähelle ovea. Pidin vasemmalla kädellä kiinni lapion kahvasta niin, että se pysyi penkassa. Oikealla kädellä hamusin oven ripaa, ja sainkin siitä kiinni. Siitä sitten ponnistin ylös. Koirat tervehtiviät iloisesti emännä loistosuoritusta!

Tänä vuonna ei moisesta vaarasta ole ollut pelkoa ainakaan minun pihallani. Mutta on toisenlainen vaara. Liukkaus.

Onneksi olen päättänyt olla nastaihminen. Ja sauvaihminen. Onhan toisenlainen sauva ollut minulle tuttu jo lapsena niistä hiihtokilpailuista.

Liukuestenastojen ja kävelysauvan kanssa olen selvinnyt hyvin. Ja vielä paremmin, kun Pieviläisen Pauli kävi hiekoittamassa pihani. Jotain ihmehiekkaa se on, kun se pitää vieläkin. Hyvä näin.

Olen pärjännyt muuallakin paitsi työpaikkani parkkipaikalla. Keskikäytävät kyllä hiekoitetaan, mutta ei niitä kohtia, joihin autot parkkeerataan. Omalta osaltani ratkaisin asian niin, että ajan autoni työpaikan rakennuksen viereen, jossa on hyvä hiekoitus. Siitä pääsen hyvin ovelle ja sisään ja takaisin autoon. Itsekästä ja hävytöntä! Mutta satun pitämään itsestäni, enkä halua satuttaa itseäni.

Toisin on muiden. Yksi työkaverini kaatui juuri autojen välissä. Ohjeena oli, että käyttäkää nastoja. Jaahas. Tämä työkaverini kyllä käytti nastoja. Ne vaan eivät aina auta. Pitäisi tehdä jotain.

Aiemmin toiselle työkaverilleni kävi myös kehnosti. Itse en ollut paikalla. Porukka oli lähdssä työnantajan leasing-autolla koulutukseen. Tämä työkaverini oli kuskina, ja putsasi autoa. Muut istuivat ja odottivat, minne se kuski hävisi. Kaatui selälleen, auton taakse. Onneksi ei käynyt pahasti. Teki kyllä asiasta ilmoituksen. Ja onneksi juuri hän oli kuskina. Eivätphän muut lähteneet liikkeelle (peruuttamalla!), että kun ei tule, niin olkoon tulematta.

Tammikuussa liukkauteen jotenkin osaa varautua, vaikkei koskaan riittäväsi. Nyt tänä vuonna yllättävä vaara on vaaninut maanteillä. Vesiliirto. Vesiliirto, jonka olemme tottuneet näkemään keväällä, kesällä ja syksyllä. Mutta emme talvella, emmekä varsinkaan tammikuussa.

Eräänä aamuna ajelin töihin. Tie oli märkä, vastaantulevien autojen valot heijastuivat siitä ja hekensiviät näkyvyyttä. Ikääntymisellänihän ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että välillä on vaikea ajaa pimeässä ja märällä tiellä.

Aivan yllättäen autoni nytkähti yhteen, sitten toiseen suuntaan sivulle. Tiessä olevassa urassa oli niin paljon vettä, että olin menettää autoni hallinnan. Kaiken pelasti, jos ei oma taitava osaamiseni ratin takana, niin ainakin riittävän syvät urat auton renkaissa. Hyvillä renkailla on hyvä ajella.

Tähän aikaan vuodesta peukutan nastoille, (kävelysauvojen) piikeille ja rittävän syville urille. Urille, jotka eivät ole tiessä eivätkä minun poskipäilläni.