Maton hyökkäys

Tänään aamulla oli kylmä. Paikoitellen oli ollut hallaa yöllä. Mutta aurinko paistoi, ja päivän mittaan se alkoi lämmittää enemmän ja enemmän. Tuli mieleeni. Nythän on kesä!

Töihin meneminen oli kivaa. Mieliala oli hyvä. Väkisinkin hymyilytti. Oli ihanaa nauttia hyvästä olosta.

Lähdimme yhden työkaverini kanssa kotikäynnille. Paluumatkalla poikkesimme pitsalle. Työkaverin idea, ei minun. Palkitsimme itsemme hyvästä työstä.

Alkuiltapäivästä saavuimme työpaikallemme. Olimme iloisia. Kotikäynti oli onnistunut, ainakin toistaiseksi. Olimme hyviä!

Me kaksi hyvää kävelimme parkkipaikalta käsikynkkää kohti päärakennusta. Työkaverini hyräili häämarssia. Ei, älkää luulko, että kyse on siitä(!). Hyvä mieli pisti tekemään hassuja. Rakennuksen ulko-ovella vilkuttelin valvontakameroille. Tiesinhän, että toiset työkaverit näkevät, mitä tapahtuu.

Tämä kotikäynnillä ollut työkaverini avasi (varmaankin kun on nuorempi) oven minulle. Astuin arvokkaasti tuulikaappiin. Työpaikalla se ei muuten ole mikään pieni koppero. Sinne astutaan oikein pariovista.

Sisempien ovien yksi ovista oli avoinna. Tottakai! Saapuihan paikalle kaksi hyvää ihmistä. Ovi oli ymmärtänyt, että nyt on parasta olla avoinna.

Työkaverini salli nöyrästi, onhan hän nuorempi, minun astua ensin päärakennuksemme suureen aulaan. Liekö hänellä ollut jokin etiäinen, tai tieto?!?

Nostin jalkani arvokkaasti yli kynnyksen. Ja sitten se tapahtui!

Kynnyksen toisella puolella oleva kuramatto (siksi kai sitä kutsutaan) hyökkäsi kimppuuni. Sen mielestä minun ei olisi pitänyt tulla sisälle. Ei olisi pitänyt astua sen päälle. Sehän litistyisi. Minä kun en ole mikään pikkukeijukainen. Tonnikeijukaiseksi olen joskus itseäni kutsunut.

Se matto hyökkäsi, kamplasi minut. Tein elämäni toisen mahtavan ilmalennon. Se edellinen oli, kun grilli vaaransi terveyteni.

Lensin omaa pituuttani, joka on noin 156,5 cm, pidemmälle. Viimeisin mittaus on tehty kolmisenkymmentä vuotta sitten, joten ehkä nyt olen hieman lyhyempi. Väittävät, että iän myötä ihminen kutistuu. No, ei ainakaan leveydestä.

Aivoni rekisteröivät monia asioita. Minun, hyvän ihmisen, seurassa ollut toinen hyvä ihminen yritti pelastaa minut. Mitään ei ollut tehtävissä. Ja hyvä näin. Jos tämä hentoinen pieni ja nuori nainen olisi jotenkin saanut minusta kiinni, niin olisi ollut kaksi uhria. Syyllinen: matto.

Aivoni osasivat vielä rekisteröidä tilannetta filminauhan tavoin ja antaa minulle käskyjä. Kädet suoriksi eteenpäin, ei otetta lattiasta. Pää taaksepäin. Kaatumisen loppusenteillä toinen käsi poikittain kasvojen alle, jotta kauniit kasvoni eivät vahingoittuisi. Ja pää vielä enemmän ylös- ja taaksepäin, jotta pitkään palvelleet silmälasini säilyisivät ehjinä.

Siinä minä makasin rähmälläni. Suurin osa vartalostani matolla, mutta pää kivilattian päällä. Se lattia varmaan pitää minusta, kun ei sittenkään vahingoittanut minua.

Työkaverini tuli pelastamaan minua. Esimiehenikin sattui paikalle. Mietimme porukalla, miten minut saadaan ylös. Pyysin esimiestäni hakemaan tuolin, jota vasten nousisin. En kärsinyt nousta polvilleni. Kuvittelin pääseväni ylös ottamalla kiinni oven kahvoista. Pyysin tätä hentoa työkaveriani pitämään kiinni ovesta, jotta se ei karkaisi minulta.

Paikalle kertyi muutama ihminen. Esimieheni yritti seisoa näköesteenä, jotta muut ajattelisivat hänen ja työkaverini vain odottavan asiakasta siinä ovien luona. Paikalle jo kertyneille kerroin, halusin suudella lattiaa. Ei ole mitään hätää.

Mietin, pitäisikö minun mennä ison aulan läpi pyllylläni hiissaten ja yrittää nousta perällä oleville sohville. Jospa saisin vedettyä itseni ylös sohvien avulla.

Kun mitkään omat ideani päästä lattialta ylös (olin silloin jo istuma-asennossa) eivät onnistuneet, esimieheni, työkaverini ja toinen paikalle rientänyt työkaverini päättivät, että he "nostavat" minut. Tämä hentoisin työkaverini veti minua käsistä ja kaksi muuta auttoivat kainaloista.

Onneksi itse ymmärsin koukistaa polveni ja ponnistaa, ja siten auttaa heitä tässä nostossa edes vähän. Kävi muuten heitä sääliksi.

Myöhemmin sain esimieheltäni luvan kostaa sille hyökkäävälle matolle. Saan käydä kääntämässä sen poikittaissuuntaisesti oven eteen. Näin se ei pääse hyökkäämään kenenkään kimppuun. Hähää. Partsua ei kannata ärsyttää.

Nyt olen onnellisesti kotona kylmäkääreiden ympäröimänä. Huonelämpötila on hieman yli 23 astetta, mutta minua paleltaa.

Urheilijoita ja muita mahtavia suorituksia tehneitä jää lähes aina jokin asia kaivamaan mieltä. Niin minuakin.

Toinen mahtava ilmalento, yleisöä vähän. Ensimmäisellä kerralla ei tiettävästi ketään. Nyt itse suorituksen aikana ihana työkaverini. En väheksy, mutta olisihan ollut jotain, jos suuret katsojajoukot olisivat olleet todistamassa hienoa suoritustani.

Kuten kaikki urheilijat jossittelevat, niin myös minä. Epäurheilija.

Jos olisin tehnyt tämän elämäni toisen ilmalennon joko hieman aiemmin ovien ulkopuolella tai myöhemmin itse aulassa, niin suoritukseni olisi taltioitunut valvontakameraan. Olisin päässyt näkemään sen myöhemmin. Tai sitten en.