Pakko tunnustaa. Olen pihkassa. Tämä ei liity nahkamutsiini, vaikka ihan kelpo ihminen ihminen se on. Yrittää jopa löytää sitä kuivaruokaa, joka kelpaa minulle enemmän kuin hyvin. Jos löytää isossa säkissä, tilaa. Jos ei, osstaa pienemmissä erissä.
Ei minulla ole näköpiirissä mitään koiranarttuakaan. Olisi se ihan kivaa, mutta jätkiä koko kylä täynnä. Pitäisikö muuttaa kantakaupunkiin? No ei! Ei ne nartut maaseudun vapautta korvaa.
Turkkini, ja samalla minä, on pihkassa. Meidän pihassa on hieno, iso, tuuhea kuusi. Sen oksat levittäytyvät laajalle. Mahdun sen oksien suojaan jopa talvella. Se on lempipaikkani, tai ainakin lempiturvapaikkani, kun on inhottava keli, mutta haluan olla pihalla. Ja talvella kuusen juurella maa on paljas. Arvatkaa, kuka kaivaa kuoppia!
Kuusesta tarttuu pihkaa. Nahkamutsi rakastaa sen tuoksua. Kun erehdyn menemään sen lähelle, se nuuskuttelee minua suorastaan hurmioituneena.
Pihka on siitä ihmeellistä, että se lähtee turkista yllättävän hyvin, kun kieriskelen lumessa. Aina en viitsi peseytyä ennen sisälle menoa. On niin makoisaa, kun nahkis halii ja rapsuttelee tavallista enemmän. Ja minähän, pihkainen koiruus, pyörittelen innoissani pyllyäni ja heiluttelen häntääni. Tämä on hauskaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti